Johtaminen, joukkojen valmius sekä niiden keskittäminen

Aikaisemmista blogipäivityksistä poiketen en tällä kertaa käsittele viime viikkojen taistelukoulutustapahtumia Pohjoisessa laivastossa tai Läntisessä sotilaspiirissä. Sen sijaan nyt kirjoitan aikaisemmissa blogipäivityksissä sivuttuja, mutta tuolloin lähempää tarkastelua vaille jääneistä Venäjän asevoimien käytön kannalta kolmesta keskeisestä asiasta: johtamisesta, joukkojen valmiudesta sekä niiden keskittämisestä. 

 

Arjen uutisten synnyttämiä ajatuksiani ja tulkintojani olen täsmentänyt, laittanut oikeaan viitekehykseen ja mittakaavaan hyödyntäen Pentti Forsströmin väitöskirjaa ”Venäjän sotilasstrategia muutoksessa. Tulkintoja Venäjän sotilasstrategian perusteiden kehityksestä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen”, Jonas Kjellénin ja Nils Dahlqvistin artikkelia ”Russia´s Armed Forces in 2019”, Petteri Lalun artikkelia ”The Fighting Power of Russia´s Armed Forces” sekä Johan Norbergin ja Martin Goliathin artikkelia ”The fighting power of Russia´s Armed Forces in 2019”.

***

Näinä päivinä Neuvostoliiton hajoamisesta tulee kuluneeksi 30 vuotta. Tuolloin sen reilu neljä miljoonaa sotilasta käsittäneen asevoimien joukkoja oli noin viidentoista sittemmin itsenäistyneen valtion alueella. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena nämä joukot oli vedettävä pinta-alaltaan huomattavasti Neuvostoliittoa pienemmälle Venäjän maaperälle, löydettävä joukoille sopivat sijoituspaikat, asutettava sotilaat ja heidän perheensä sekä mietittävä, miten asevoimia käytettäisiin vastaisuudessa. 

 

Vaikka presidentti Jeltsin allekirjoitti jo vuonna 1992 ukaasin neuvostoarmeijan perustalle perustettavista Venäjän asevoimista, ensimmäiset kymmenen vuotta hukattiin muun muassa poliitikkojen ja kenraalien keskinäiseen nahisteluun siitä, miten Venäjän asevoima-asiaa pitäisi alkaa viedä eteenpäin. Tuolle ajalle oli ominaista myös uudesti syntyneen Venäjän heikko taloudellinen tilanne, mikä luonnollisesti rajoitti asevoimien kehittämistä. 

 

Alun ongelmien jälkeen vuodesta 2002 lähtien Venäjän asevoimia on alettu kehittää määrätietoisesti. Tuolloin määritettiin asevoimien kehitystyön perusteet, vuonna 2004 otettiin käyttöön sopimussotilasjärjestelmä ja vuosina 2005–2007 suoritettiin sotilaspiirin alaisuudessa olleiden eri puolustushaarojen joukoista muodostettujen voimaryhmien johtamiskokeilu. 

 

Vuosi 2008 oli Venäjän nykyisten asevoimien kehittämisen keskeinen kulminaatiovuosi. Tuolloin alkoi paljon huomiota saanut ja paljon Venäjän asevoimien henkilöstön hyvinvoinnin ja sotakoneiston suorituskyvyn näkökulmasta hyvää aikaansaanut uudistusten aikakausi. Sen tavoitteeksi asetettiin maan asevoimien saattaminen sellaiseen tilaan, että se pystyy vastaamaan nykyaikaisiin uhkiin, huomioiden Venäjän taloudelliset ynnä muut resurssit. 

 

Reformi päätettiin toteuttaa kolmessa eri vaiheessa: Ensimmäinen vaihe kohdistui asevoimien henkilöstöön, koulutukseen ja johtamiseen (2008–2010); Toinen vaihe kohdistui sosiaalikysymyksiin (2010–2015), ja kolmas vaihe keskittyi asevoimien varustamiseen ajanmukaisella kalustolla (2015–2020).

 

Reformin hengessä kokonaisturvallisuusjohtamista kehitettiin perustamalla Moskovaan kansallisen puolustuksen johtokeskus. Sen suojissa Moskovajoen rannalla toimii kaikkien kokonaisturvallisuuteen vaikuttavien viranomaisten yhteinen tilannekeskus, missä muodostetaan valtiotasolla turvallisuuden tilannekuvaa alueellisilta turvallisuuskeskuksilta saatujen tietojen perusteella.

Joulukuussa 2015 Kansallisen puolustuksen johtokeskuksessa kuulemassa puolustusasiamiehille pidettyä selostusta. © Vladimir Panschin. 

Sotilasjohtamisen näkökulmasta johtamisjärjestelmää virtaviivaistettiin muun muassa vähentämällä yleisesikunnan alaisuudessa toimineiden johtoportaiden määrää. Neuvostoliiton aikana sotilaspiirejä oli 16, nyt niitä on viisi. Myös maavoimien organisaatiota kevennettiin. Vaikka Venäjän maavoimissa on yhä divisioonakokoonpanoja, maavoimien perusyhtymänä on tänä päivänä noin 5 000 sotilaan tavoitevahvuinen kaikki aselajit käsittävä ja itsenäisiin sotatoimiin kykenevä prikaati.

 

Uudistuksen yhteydessä sotilaspiirien rooli muuttui läntisen JOINT-johtamismallin suuntaiseksi. Tässä hengessä kukin sotilaspiiri johtaa jo rauhan aikana sen alueella olevia asevoimien kaikkia joukkoja, pois lukien strategiset ohjusjoukot, kaukotoiminta- ja kuljetusilmavoimat sekä maahanlaskujoukot. Ne ovat ylijohdon alaisuudessa. Lisäksi on syytä huomata, että jo rauhan aikana sotilaspiireillä on poikkeusolojen varalta käskyvalta  alueellaan oleviin kaikkien voimaministeriöiden joukkoihin sekä niihin siviilihallinnon osiin, joilla on vaikutusta maanpuolustukseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Venäjän asevoimat noudattaa jo rauhan aikana poikkeusolojen johtamismallia, tällöin kynnys siirtyä rauhanajan johtamisesta sodan ajan johtamiseen on matala. 

 

Ruohonjuuritasolla johtamisessa hyödynnetään tekniikan suomia mahdollisuuksia ja sotakokemuksista kertyneitä oppeja. Tästä esimerkkinä on asevoimissa laaja-alaisesti eri yhteyksissä käytettävät lennokit (miehittämättömät ilma-alukset). Ainakin maavoimissa lennokkeja käytetään verkostokeskeisen sodankäynnin oppien mukaisesti, jolloin yhden sensorin hankkimaa tietoa pystytään reaaliajassa hyödyntämään yleisjohtamisen lisäksi myös muissa johtamistoiminnoissa. Se, kuinka hyvin verkostokeskeisen sodankäynnin periaatteet toteutuvat eri puolustushaarojen välillä, vaatii vielä tarkempaa perehtymistä asiaan.

 

Käytännön johtamistoiminnassa sodan kitkaa ja usvaa pyritään vähentämään ja hälventämään korostamalla eri organisaatioportaissa toimiville komentajille paitsi tilanteenarvioinnin merkitystä, mutta ennen kaikkea alati muuttuvassa tilanteessa tapahtuvaa reaaliaikaiseen tilannekuvaan perustuvaa nopea ja aikakriittistä päätöksentekokykyä. 

***

Molempien Tšetšenian sotien alku osoitti venäläisille, että heidän mobilisaatiovalmiutensa oli heikko. Tšetšeniassa sotimaan tarkoitetut joukot saapuivat operaatioalueelle useimmiten myöhässä ja heikosti varustettuna. Tämän epäkohdan korjaamiseksi Venäjällä kehitettiin ja otettiin käyttöön neliportainen valmiusjärjestelmä, jonka mukaan joukot ovat joko: 1) pysyvässä taisteluvalmiudessa, 2) kohotetussa taisteluvalmiudessa, 3) sodan vaaran valmiudessa, tai 4) täydessä valmiudessa. 

 

Lähtökohtaisesti joukkojen pitäisi olla koko ajan joko pysyvässä valmiudessa tai kohotetussa valmiudessa. Pysyvässä valmiudessa olevien joukkojen on oltava miesmäärällä mitattuna täysivahvuisia sekä varustettavissa lyhyessä ajassa sotilasoperaatiota varten. 

 

Joukkojen puolustushaarasta tai aselajista riippuen niille  määrätyt valmiuden reagointiajat vaihtelevat. Se on vain muutamia minuutteja taistelupäivystyksessä oleville strategisille ohjusjoukoille ja ilma-avaruusvoimille. Maavoimille määrätty reagointiaika on joukosta riippuen tunnista 24:ään tuntiin. 

 

Ainakin Venäjän maavoimien osalta joukoille asetetut valmiusvaatimukset ovat epärealistisia. Tosielämässä joukot eivät ole määrävahvuisia: henkilöstöä on lomalla, sairaana, komennuksella jne. Lisäksi on huomioitava se, että huolimatta yrityksistä ammattimaistaa Venäjän asevoimia sopimussotilailla, iso osa maavoimien taistelevista joukoista on edelleen miehitetty varusmiehillä.  He astuvat vuoden pituiseen varusmiespalvelukseen kaksi kertaa vuodessa, mutta heitä ei voida käyttää taistelutehtävissä ennen kuin varusmiehille on annettu muutaman kuukauden pituinen taistelukoulutus. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että maavoimissa käytetään pääosa varusmiespalvelusajasta koulutukseen sen sijaan, että keskityttäisiin sotilaallisen valmiuden ylläpitoon. Tosielämässä tämä tarkoittaa sitä, että prikaatista yksi tai kaksi pataljoonaa tai divisioonasta yksi tai kaksi rykmenttiä täyttää pysyvän valmiuden määritelmän. 

 

Venäläiset ovat ratkaisseet edellä kuvatun maavoimien sotilaalliseen valmiuteen liittyvän ongelman siten, että edellä kuvatut valmiusaikavaatimukset eivät koske koko joukko-osastoa, vaan joukko-osaston muodostamia pataljoonan taisteluosastoja, joita prikaatista ja divisioonasta pystytään joukon koosta riippuen muodostamaan yhdestä kahteen. Taisteluosastojen runkona toimii moottorijalkaväki- tai panssaripataljoona, jota sitten täydennetään aselajijoukoilla. 

 

Viimeksi kuluvan vuoden elokuussa kävi ilmi, että pataljoonan taisteluosastot ovat nimenomaan ratkaisu Venäjän maavoimien valmiushaasteeseen. Tuolloin puolustusministeri Šoigu ilmoitti, että asevoimissa on pysyvässä taisteluvalmiudessa 168 pataljoonan taisteluosastoa, mitkä ovat napin painalluksesta tunnin kuluttua valmiina ajamaan varuskunnan portista ulos. Eli nämä yhtymien ja joukko-osastojen muodostamat taisteluosastot ovat Venäjän maavoimien korkeimmassa valmiudessa olevia joukkoja. 

***

Menestyksekkään sotatoimen yksi perusedellytys on YLLÄTYS, minkä mahdollistaa muun muassa kyky keskittää joukot halutulle alueelle nopeasti ja salassa. Seuraavaksi tarkastellaan Venäjän joukkojen keskittämismahdollisuuksiin vaikuttavaa infrastruktuuria Euroopan sotanäyttämöllä, millä tässä yhteydessä tarkoitetaan Uralin länsipuolista aluetta Kaspianmereltä Barentsinmerelle. Siis aluetta, jonka läntiseen etelä- ja keskiosaan Venäjä on viimeisten kuukausien aikana keskittänyt julkisten lähteiden mukaan merkittävän määrän sotavoimaa. 

 

Yleisesti ottaen voidaan todeta, että Euroopan sotanäyttämö on varsin suotuisa Venäjän maaoperaatioille ja joukkojen siirroille. Venäjän naapurimaissa Suomessa, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa on sama raideleveys Venäjän rautatieverkoston kanssa. Lisäksi on huomattava, että rautatieverkko yhdistettynä jokireitteihin muodostavat verkkomaisen rakenteen ja tarjoaa ison kapasiteetin sekä erilaisia vaihtoehtoja suurtenkin joukkojen kuljetuksille. 

 

Lännempänä Puolassa ja Saksassa on eri raideleveys kuin Venäjällä. Siellä on kuitenkin hyvä tieverkosto ja maasto on melko hyvää maavoimien siirroille, mutta etelämpänä maavoimien siirtoja ja operaatioita rajoittaa Karpaattien vuoristo. 

 

Pohjoisessa Euroopan sotanäyttämön arktisen alueen infrastruktuuri on niukkaa lukuun ottamatta osia Kuolan niemimaasta ja Arkangelin aluetta. Alueen rajallinen infrastruktuuri, kuten yksi kaksiraiteinen rautatie asettaa haasteita, mikäli joukkoja aiotaan keskittää nopeasti esimerkiksi Kuolan niemimaalle sieltä Pohjois-Suomeen, Norjaan ja Ruotsiin suunnattavaa maaoperaatiota varten.

 

Entä sitten käytäntö? Venäjän asevoimien suurimmissa harjoituksissa joukkojen ja sotakaluston strategiset siirrot ja keskitykset ovat yksi harjoitusaihe. Näissä siirroissa käytetään kaikkia käytössä olevia keinoja, kuten maantie- ja jokikuljetuksia, ilmakuljetuksia, mutta ennen kaikkea rautatiekuljetuksia.  Esimerkiksi viimeisimmässä Zapad-harjoituksessa rautatie- ja jokikuljetusten yhdistelmänä siirrettiin eri varikoilta sotakalustoa Viipurin kupeeseen, missä kalusto lastattiin aluksiin ja kuljetettiin saattueessa Kaliningradiin. 

 

Harjoitukset ovat osoittaneet, että maavoimajoukkojen kokoaminen hyökkäysoperaatioon Uralin länsipuolella kestää noin kuukauden ja Uralin itäpuolella jopa kaksi kuukautta. Aikaero johtuu rautatieverkostosta. Uralin länsipuolella rautateillä on tiheä verkkomainen rakenne, kun taas Uralin itäpuolella on kaksi rautatiesuuntaa: yksi Venäjän Aasian ja toinen Tyynenmeren alueelle.

 

Uralin länsipuolella noin puolet hyökkäykseen varatuista joukoista on mahdollisesti käytettävissä jopa aikaisemmin, koska korkean valmiuden pataljoonien taisteluosastot muodostavat suuren osan maavoimien ensivaiheen joukoista. Operaatioalueen ulkopuolelta muualta Venäjältä tulevat ilmavoimavahvistukset saapuvat todennäköisesti viikon kuluessa.

 

Kuten aikaisemmin jo todettiin Venäjän sopimussotilaisiin ja varusmiehiin perustuva joukkomuodostusmalli ei takaa vuoden mittaisen varusmieskoulutuksen kutsuntajaottelun takia jatkuvasti käytettävissä olevia taisteluvalmiita prikaateja. Mikäli halutaan keskittää maavoimien prikaati taisteluun, se vaatii joko reservistä käskettyä koulutettua täydennyshenkilöstöä tai taisteluvalmiiden pataljoonan taisteluosastojen kokoamista useammasta prikaatista. Sotilaallisen voimankäytön alkuvaiheessa jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi kuin ensimmäinen. 

 

Käytäntö on osoittanut, että Venäjän maavoimilla on käytössään toimiva  työkalupakki, mikä tarjoaa mahdollisuuden keskittää kulloiseenkin tilanteeseen tarvittava sotavoima halutulla tavalla määrätylle alueelle. Infrastruktuuri, kalusto tai ammattitaito eivät rajoita joukkojen keskittämistä. Mahdollisista haasteista merkittävin on käytössä oleva aika.

***

Arvoisat lukijat olen kuluvan vuoden aikana blogannut joka toinen viikko Venäjän asevoimien harjoituksista Suomen lähialueilla. Blogia on käyty lukemassa huimat liki 110 000 kertaa. Eniten lukukertoja on luonnollisesti Suomessa. Seuraavaksi eniten blogia on käyty lukemassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Venäjällä, Ruotsissa sekä Japanissa. Yleisön blogia kohtaan osoittamasta suuresta mielenkiinnosta huolimatta nyt on tullut aika laittaa eetteriin toistaiseksi viimeiset rivit, koota ajatukset, analysoida kertynyttä aineistoa ja kirjoittaa kirja Venäjän asevoimien joukoista Suomen lähialueilla sekä niiden taistelun kuvasta. 

 

Nöyrin kiitos kaikille lukijoilleni. Saamani palaute on ollut (yllätyksekseni) pelkästään positiivista ja kannustavaa. Toivotan teille hyvää itsenäisyyspäivää, levollista joulumieltä ja rauhaisaa joulua sekä menestyksekästä uutta vuotta. KIITOS.